En tarkalleen enää muista ajatuskulkua, mikä johti pitkään vetistelytuokioon. Istuin koirien kanssa lattialla, ja eilen leikattu pieni pörröinen koirani näytti niin ressukalta ja kaikelta muulta kuin omalta itseltään. Tuntuu hirveältä olla toisen kipujen perimmäinen aiheuttaja. Oliko tämä välttämätön ratkaisu, vai olisiko voitu vielä keksiä joku muu keino? Tuntuu niin lopulliselta. Pieni koirani kuolee joskus. Olin aina haaveillut tämän jälkeläisestä; yhtä iloisesta ja energisestä, älykkäästä sisupussista. Että minulle jäisi jotain hänestä, kun aika meidät erottaa. Tiedän toki, että koirani ovat ainutlaatuisia ja aivan yhtä ainutlaatuisia olisivat näiden jälkeläiset - eivät mitään hiilipaperijäljennöksiä vanhemmistaan. Silti, tiedättekö, tunne on samankaltainen kuin se, millaiseksi kuvittelee äärettömän musertavan tilanteen, jossa menettäisi puolisonsa ja lastensa isän. Lapsessa näkisi väläyksen miehestään ja siitä rakkaudesta, mitä tämän kanssa koki. Lapsi olisi kuin hento taimi, joka kaikessa siinä sumussa muistuttaa, että suuri puu todella oli. Korvaamatta menetettyä, mutta kuitenkin lohduttaisi ja antaisi uskoa tulevaisuuteen, ja enemmän, olisi itse tulevaisuus. Tilannetta ei toivoisi kenellekään, ja vaikka todennäköisyys sen osumiseen omalle kohdalle on pieni, sekin ajoittain hiipii mieleeni. Koirani kuoleman joudun kuitenkin aivan varmasti kohtaamaan. Kunpa osaisin arvostaa ja syleillä näitä hetkiä, kun hän vielä kanssani on. Kunpa osaisin arvostaa läheisiäni ja kaikkia niitä rakkaita, jotka tekevät elämästäni näin onnellista. Kunpa osaisin olla hyvä äiti Sinulle, lapseni.