Eilisissä ainejärjestön pikkujouluissa kerroin raskaudesta parille kaverille, joille en ollut saanut vielä tilaisuutta kertoa. Olen ihan hämilläni ystävien yltiöpositiivisista reaktioista. Tuntuu tosi ihanalta, että muut suhtautuvat varauksettomammin positiivisesti raskauteeni kuin odotin. Suhtaudun itse asioihin yleensä (vähän liiankin) järkipohjaisesti, mikä tässäkin asiassa aiheutti alussa vähän ongelmia omassa suhtautumisessani. Jännä mistä sekin tarve oikein kumpuaa, että pitää kokea tekevänsä aina superjärkeviä päätöksiä. Nyt kun vuosi 2010 on lähellä päättymistään, huomaankin että oikeastaan koko vuoden teemanani onkin tuntunut olevan tätä tarvetta vastaantaisteleminen. Isoja, tunnepitoisia päätöksiä on tullut tehtyä ja toimittua normistandardien vastaisesti. Enkä kadu mitään, tuntuu tosi mahtavalta ja ennenkaikkea, vapauttavalta. Kunhan vain osaisi aina pitää mielessä, että elämää ei voi eikä edes kannata suunnitella etukäteen. Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet suunnittelematta, yllättäen ja jopa vaatineet hullunrohkeutta, jota minulla ei yleensä ole hiukkaakaan.

Tähän teemaan sopii myös (YLE areenalta löytyvä) Silminnäkijän dokumentti Mittatilausvauva. Siinä käsitellään yleistyvää ilmiötä keinohedelmöityksen avulla alulle saavia vauvoja, joiden vanhemmat odottavat tiettyjä ominaisuuksia lapseltaan (kuten tiettyä sukupuolta, hiusten ja silmien väriä, älykkyyttä jne). Ominaisuuksia yritetään lapsille taata sekä sukusolujen luovuttajan ominaisuuksien valinnalla, että itse valmiiden alkioiden karsinnalla ja valinnalla ominaisuuksien perusteella. Mukana on ilmeisesti sekä lapsettomuudesta kärsiviä, että normihedelmällisiä pareja (jotka vain tahtovat määrittää lastensa ominaisuudet tarkemmin).

Itselläni nousi karvat pystyyn monessa kohtaa dokumenttia, vaikka en aivan äärikantaa kai edustakaan. Mielestäni esim. lapsettomien parien sukusolujen luovuttajan ominaisuuksien valinnan ei tarvitse välttämättä olla eettisesti epäilyttävää - voihan pari valita jossain määrin itseään muistuttavan luovuttajan, eikä mitään huippugeenejä omistavaa yksilöä. Erityisesti perinnöllisten sairauksien vaikutus luovuttajan valintaan tuntuu ymmärrettävältä - toivovathan perinteisin menetelmin lisääntyvätkin tervettä lasta, mikseivät lahjoitettuja sukusoluja käyttävätkin saisi toivoa tätä. Ei terveen luovuttajan valinta takaa tervettä lasta, ja toivottavasti klinikatkin tämän asiakkailleen kertovat. Jos vaatimuslistassa sen sijaan on hirveä määrä ominaisuuksia, ja vaikuttaa siltä, että odotetaan "täydellistä" lasta, kuulostaa tilanne huomattavasti huolestuttavammalta.

Mitä taas tulee alkioiden sukupuolen ja muiden (ei-terveydellisten) ominaisuuksien valintaan, tuntuu valitsijoiden vanhemmuus todella kyseenalaiselta. Jos alkion arvoon lapsena vaikuttaa sukupuoli tai ulkonäölliset ominaisuudet, niin on vaikea olla käymättä lasta sääliksi. Tuskin nämä mittatilauslapsetkaan kaikilta ominaisuuksiltaan ovat vanhempien toiveiden kaltaisia; vain äärimmäisen pieni prosentti ominaisuuksista pystytään määrittämään geneettisesti aikuisestakaan ihmisestä, saati sitten pienestä alkiosta. Ja (alkioiden osalta) hyvä niin.

Lisäksi bisneksen salamyhkäisyys tuntuu itsestäni eettisesti ongelmalliselta. Tällä hetkellä monissa maissa systeemi tuntuu takaavan oikeudet prosessissa mukana oleville aikuisille, mutta prosessin tuotoksena syntyvien lasten oikeudet tuntuvat olevan kadoksissa. Ilmeisesti useinkaan ulkomailla ei pidetä kirjaa saman luovuttajan sukusolujen käytöstä (ongelmia saattaa tulla jos samalla luovuttajalla kymmeniä tai peräti satoja jälkeläisiä, jotka tietämättään pariutuvat aikuisuudessa), eikä lapsilla useinkaan ole mahdollisuutta saada tietää luovuttajan henkilöllisyyttä.

Vaikka nykyajan elämän suunnittelu-ilmiössä ei mentäisikään edellisen bisneksen kaltaiseen äärimuotoon, niin se voi arkipäiväisessä muodossaankin heikentää ainakin yksilöiden elämänlaatua. Tai no, oikeastaan perimmäinen ongelma ei välttämättä ole elämän suunnitelmallisuus, vaan suunnitelmien jäykkyys - kuinka helppo niihin on tehdä muutoksia. Aina voi toivoa saavansa lapset ihmisen kanssa, jonka kanssa on seurustellut teini-ikäisestä, oltuaan naimisissa muutaman vuoden, käytyään koulut ja oltuaan muutaman vuoden työelämässä, matkusteltuaan ja vietettyään villin ja viinanhuuruisen nuoruuden, mutta koska harvemmin asiat menevät tällä tavalla, on hyvä kyetä joustamaan haaveissaan ja suunnitelmissaan. Aina ihminen ei näe omaa parastaan, ja ehkä onkin hyvä, ettei elämä aina mene niinkuin sen itse suunnittelisi - tällöin joutuu väkisinkin kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja kenties löytämään jotain uutta.

Syyskuussa tehdessäni positiivisen raskaustestin, olin kauhusta kankeana ja mietin miten tästä selviää. Nyt olen todella onnellinen tästä elämän yllätyskäänteestä, jota en saisi kokea, jos asiat olisivat menneet suunnitelmieni mukaan. Kiitos, elämä!

rv 15+2